Tunnustan aukot sivistyksessäni. Ennen tätä kesää muun muassa sana metsänhoitaja merkitsi minulle lähes samaa kuin metsätalousyrittäjä ja metsänhoitoyhdistyksen puheenjohtaja. Sana assosioi mieleeni myös metsurin, luonto-oppaan ja metsänsuojelijan, mutta ei ensimmäisenä nuorta maisteria.
Nyt tiedän tittelin taustan paremmin. Metsänhoitajat ovat Helsingin tai Itä-Suomen yliopistosta valmistuneita maatalous- ja metsätieteiden maistereita. He ovat metsäalan ammattilaisia, joilla on valtava määrä hienoa tietoa. Olen oppinut yhdeltä nuorelta tutkijalta, että Suomessa valmistetaan jo biohiiltä, jolla voidaan estää maaperässä olevan hiilen karkaamista ympäristöön. Toinen nuori metsänhoitaja kertoi, että metsäteollisuutemme tuottaa alle 10 prosenttia Suomen ilmaan kohdistuvista päästöistä sekä 70 prosenttia uusiutuvasta energiastamme. Myös useampi insinööri ja yksi geologikin on sivistänyt minua. Sain kesällä vahvistuksen siihen, etten tuhoa sademetsiä niistäessäni nenääni milloin mihinkin paperiin. Ja yllätyin siitä, että joidenkin ulkomaalaisten brändien pakkaukset ja etiketit ovat Suomessa suunniteltuja ja valmistettuja.
Entä mihin käytetään selluloosaa? Papereihin ja joihinkin rakennusmateriaaleihin, joo. Nyt tiedän, että sellu on Suomelle vähän kuin maissi Amerikalle. Sitä on yhdessä ja toisessa muodossa ja tuotteessa, myös ruoissa ja lääkkeissä. Puhutaan muun muassa liukosellusta, nanosellusta ja hemisellusta.
Sen sentään tiesin, että puutuotteet ovat eduksi terveydelle ja ympäristölle. Ne toimivat hiilivarastoina, ovat kauniita ja mieltä rauhoittavia. Nyt tiedän, että tulevaisuudessa voin ostaa uusiutuvista luonnonvaroista tehtyjä tuotteita entistä helpommin, kun puunjalostus kehittyy. Voin ehkä ostaa biokuidusta tehdyn vaatteen, joka ei ole yhtä vettä ja viljelysmaata tuhlaavasti valmistettu kuin puuvillavaate. Saatan ostaa ruokani pakkauksessa, joka on muoveineen päivineen kompostoitava ja matkustaa töihin biodieselillä kulkevalla bussilla. Metsäteollisuus kehittää yhä enemmän puun kuiduista biopohjaisia uusiotuotteita.
Nämä kaikki tietenkin vaativat osaavia ihmisiä, aikaa ja rahaa. Ei riitä, että meillä kasvaa vuodessa enemmän metsää kuin sitä hakataan. Metsää pitää osata arvostaa, sopivasti suojella ja ihailla, mutta myös hoitaa ja tuotteistaa.
On ollut hienoa oppia lisää perusteollisuusalastamme ja metsiemme arvosta. Tunnen jälleen itseni etuoikeutetuksi, kun olen saanut syntyä Suomeen, jossa ei taistella hupenevien öljylähteiden äärellä ja jossa on kaikkialla pyöräilymatka lähimetsään. Jos myös tulevaisuudessa metsänhoitajat, metsänomistajat, eri tekniikoiden insinöörit ja monet muut metsäalan toimijat ovat yhtä asiantuntevia ja motivoituneita kestävään ja monipuoliseen puun käyttöön kuin mitä olen nyt oppinut tuntemaan, me menestymme.
