Suomi on elänyt ennen näkemättömän taloudellisen hyvinvoinnin aikaa. Vaurauden kasvu näillä leveysasteilla, tässä ilmastossa ja kaukana markkinoista, on edellyttänyt kovaa työtä. Hyvinvoinnin varaan on voitu rakentaa julkisia palveluita. Taloudellisen menestyksen ja hyvinvointipalvelujen yhteys tuntuu kuitenkin hämärtyneen.
Suomalainen päivälehti haastoi äskettäin lukijan testaamaan 15 kysymyksellä, onko hän hyvinvointivaltion kannattaja. Kysymykset liittyivät julkisten palvelujen käyttöön ja siihen, miten verovarat jaetaan. Yksikään kysymyksistä ei liittynyt siihen, mistä kakku leivotaan tai onko kakkua ylipäätään jaettavaksi, eli mistä hyvinvointivaltio saa tulonsa. Hyvinvointi on kuitenkin ansaittava ennen kuin sitä voi jakaa. Menestyvä vientiteollisuus on olennainen tekijä suomalaisen hyvinvointivaltion tulonmuodostuksessa. Tästä huolimatta teollisuuspoliittiset linjaukset ovat lähestulkoon näkymättömiä puolueiden vaaliteemoissa.
Merkittävien linjausten sijaan politiikassa pelataan nollasummapeliä, jossa samaa verotuloa jaetaan taskusta toiseen. Loppusumma on kansatalouden kannalta pyöreä nolla. Suomi on ahtaassa raossa, sillä vientiteollisuuden tuoma tulovirta on jo jaettu etukäteen samaan aikaan kun teollisuuden kilpailukyky heikkenee. Valtio pyrkii varmistamaan tulovirtansa muun muassa perimällä teollisuudelta veroja ja maksuja, jotka ovat kilpailijamaita korkeampia. Samalla se heikentää teollisuuden kansainvälisiä kilpailuedellytyksiä – ja välillisesti omaa tulovirtaansa. Valtion tapa sälyttää teollisuudelle veroja ja maksuja on peräisin ajalta, jolloin valtio huolehti kilpailukyvystä valuutan devalvoinnilla. Devalvaatioista on jo vuosia – ja hyvä niin. Mutta edelleen valtio näkee kilpailijamaita suuremmat verot ja maksut poliittisesti oikeudenmukaisena keinona kartuttaa verokassaa.
Nykyinen talouspolitiikka, joka kaventaa vientiteollisuuden hengitystilaa, ohentaa vakavasti edellytyksiä ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa. On korkea aika aloittaa teollisuuspolitiikka, jolla Suomi saa suuremman kakun jaettavaksi tai edes entisen säilymään. Peräänkuulutan puolueilta kannustavaa teollisuuspolitiikkaa ja rohkeutta todellisiin linjapäätöksiin. Saksasta voisi ottaa mallia. Saksa on selviytynyt lamasta nimenomaan vientiteollisuuden turvin. Maan vientiteollisuus on vahva, koska valtio, työmarkkinat ja teollisuus ovat aktiivisesti ja yhteistoimin parantaneet kilpailukykyä sisäisellä devalvaatiolla. Tärkeän autoteollisuuden kilpailukyvystä osapuolet pitivät huolta erityistoimin. Ostovoimaa leikattiin, mutta työpaikkojen ja verotulojen säilymisen Saksa varmisti.
Metsäteollisuus on tärkeimpiä suomalaisen hyvinvointivaltion tukijalkoja. Se tuo 30 prosenttia Suomen nettovientituloista. Se käyttää kotimaista raaka-ainetta. Lisäksi se tuottaa 70 prosenttia Suomen uusiutuvasta energiasta ja sillä on monipuolinen ja hyväkuntoinen tuotantokoneisto ympäri Suomea. Korkean kustannustason pakottamana metsäteollisuus on toteuttanut sisäisen devalvaation lisäämällä työn tuottavuutta. Porttien sisällä yhtiöt ovat tehneet kaiken mahdollisen kilpailukyvyn parantamiseksi. Tuotteiden kilpailukyky muodostuu kuitenkin myös vahvasti porttien ulkopuolella.
UPM testaa Suomen kilpailukykyä käytännössä jokaisen asiakastilauksen yhteydessä. Kun tehtaita on eri puolilla Eurooppaa, yhtiö voi toimittaa tilaukset sieltä, mistä se on tehokkainta. Mikäli teollisuuden tuotantopanokset ja kuljetuskustannukset Suomessa pysyvät jatkuvasti kilpailijamaita korkeammalla, eivätkä poliittiset päättäjät ole valmiita kannustavaan teollisuuspolitiikkaan, tuotanto ja investoinnit karkaavat Suomen ulkopuolelle. Investointien väheneminen näkyy jo nyt tilastoissa. Tästä seuraava todellinen kilpailukykyongelma tulee näkyviin kuitenkin vasta seuraavien
3–5 vuoden aikana. Hyvinvointiyhteiskunnan edellytykset ovat silloin todellisella koetuksella.
Suomi tarvitsee kasvua vauhdittavia investointeja ja lisää tuloja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi. Suomi tarvitsee myös rohkeita linjapäätöksiä, jotta voisimme pärjätä kovassa kansainvälisessä kilpailussa investoinneista. Suomessa on hyvä koulutettu työvoima ja toimiva infrastruktuuri. Mutta meillä on oltava myös verojen ja maksujen osalta tasavertaiset toimintaedellytykset kilpailijamaiden kanssa. Jos haluamme pitää hyvinvointivaltion tulopohjaa edes jonkinlaisessa kunnossa, tästä linjauksesta on poliittisten päättäjien hyvä lähteä liikkeelle.
Kirjoitus on julkaistu Talouselämän ”Minä väitän” -palstalla 25.3.2011.
