Eduskuntavaalit voittaneen SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne aloitti tupon rakentamisen jo vaalien jälkeisenä päivänä. Helsingin Sanomien haastattelussa Rinne vihjaa levottomasta työmarkkinasyksystä, ja tarjoaa lääkkeeksi keskitettyä palkkasopimusta. Hän kertoo keskustelleensa ”useiden EK:n keskeisten yritysjohtajien” kanssa ja sanoo, että ”heillä on erilainen näkemys kuin mikä EK:n yleinen linja on”. Rinteen mukaan moni yritysjohtajista haluaisi vakaata ja ennakoivaa kehitystä työmarkkinoilla.

En tiedä, keihin yritysjohtajiin SDP:n puheenjohtaja haastattelussaan viittasi. Sinällään se, että yritysjohtajat haluavat vakaata ja ennakoivaa kehitystä työmarkkinoilla, ei ole uutinen.

Vakaata ja ennakoitavaa kehitystä pitäisi kaikkien haluta, myös palkansaajien. Ja uskon, että sitä haluaa myös Hakaniemi. Muu ei ole heidän jäsenistönsä intressissä. Epävakaus ja turbulenssi eivät kannusta yrityksiä investoimaan ja työllistämään.

Tupo on ay-liikkeen poliittinen valtakortti, jolla se sitoo hallituksen kädet talous- ja työvoimapolitiikassa omiin työmarkkinaratkaisuihinsa. Toimivampi ratkaisu on se, että työmarkkinajärjestöt harjoittavat vastuullista työmarkkinapolitiikkaa ja viisas hallitus tekee talouspolitiikkaa paitsi taloustilanteen, myös työmarkkinaratkaisujen valossa. Kulunut liittokierros positiivisine kustannuskilpailukyky- ja työllisyysvaikutuksineen on tästä hyvä esimerkki.

On muistettava, että keskitetyt ratkaisut estävät tehokkaasti paitsi kaikkien kaipaaman paikallisen sopimisen kehittymisen, myös alakohtaisten työehtojen kehittymisen. Tämä ei ole palkansaajienkaan intressissä, vaikka se keskusjärjestöjen valta-asemaa pönkittäisikin.

Tupojen pitkä varjo näkyy Suomen lukkiutuneessa rakennetyöttömyydessä. Edes mennyt nousukausi ei riittänyt nostamaan Suomea toimiala- ja yrityskohtaista sopimista harjoittavien kilpailijamaiden Ruotsin ja Saksan kantaan – ei edes lähelle niitä.

Suomi on kansainvälisissä vertailuissa palkanmuodostuksen jäykkyyden ja keskittyneisyyden osalta pohjakastia. Onko tätä syytä jatkaa eturyhmien valtapolitiikan nimissä? Mielestäni ei.

Rinteen mukaan jo mahdollisen huonon kansainvälisen talouskehityksen takia olisi hyvä löytää sellainen ratkaisu, joka varmistaa palkansaajien ostovoiman ilman, että nimellispalkkojen korotukset haittaisivat talouskehitystä. Tästä olen täsmälleen samaa mieltä. Toimiva mallikin on olemassa ja vielä käytössä: vientialojen kustannuskilpailukyvyn mukaan mitoitettu liittokohtainen työehtokierros.