Muuramelaisella suojelualueella seisoo kuollut mänty, joka aloitti kasvunsa Tanskan ja Ruotsin taistellessa Öölannin saaren hallinnasta Skoonen sodassa 1670-luvulla. Puunuorukainen kohtasi ensimmäisen metsäpalonsa Oolannin sodan riehuessa vuonna 1854. Selvittyään siitä ja kahdesta muustakin palosta puu kuoli noin 280-vuotiaana Lapin sodan vuonna 1945. Edelleen puu on pystyssä ja tarjoaa nyt kasvualustan lukemattomille ikivanhoihin puihin erikoistuneille lahottajasienille, hyönteisille ja jäkälille. Lähivuosikymmeninä se todennäköisesti kaatuu, ja kostuttuaan maapuuna parin vuoden ajan alkaa lahota hieman nopeammin vaikkapa uhanalaisen kalkkikäävän toimesta. Puun tarina on tosi, yksi niistä tuhansista joita me ekologit, luonnonsuojelubiologit, lajistoasiantuntijat ja metsätutkijat olemme yhteistutkimuksissamme saaneet selville.
Talousmetsien luonnonhoito on pikkuhiljaa murtautunut metsätalouden valtavirtaan, ja nykyisin luonnonhoitoa tehdään metsälain, sertifikaattien ja metsänomistajien vapaaehtoisuuden myötä lähes kaikilla metsähehtaareillamme. On ilmeistä, että luonnonhoidon määrä on niin suuri, että oikein toteutettuna sen pitäisi alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa metsälajistomme tilaan ja vähentää uhanalaistumista. Alun männyn tarinan tapainen metsäluonnon ilmiöiden ikiaikaisuus kuitenkin haastaa talousmetsien toimijoita kehittämään luonnonhoitotapojakin sellaisiksi. Jos tarinan mänty jätettäisiin säästöpuuksi 80-vuotiaana, sen pitäisi kestää pystyssä vielä seuraavat kaksi tai kolme päätehakkuukierrosta ennen kuin se on kelvollinen kasvualusta vaateliaille ikivanhojen puiden lahottajalajeille. Edessä voi olla useampi metsänomistajan vaihdos, sertifikaattien uudistus ja metsälain muutos. Säästöpuiden jättäminen on esimerkki talousmetsien luonnonhoidosta, jota tehdään isolla volyymilla, mutta jonka vaikuttavuus on epävarmaa. Mänty on tässä mielessä toki äärimmäinen esimerkki, mutta muidenkin puiden kohdalla puhutaan helposti pari hakkuukiertoa käsittävästä ajanjaksosta. Tarina kertoo myös siitä, että koska luonnon ikiaikaiset piirteet kehittyvät hitaasti, eikä niitä voida juurikaan luonnonhoidolla nopeuttaa, nyt maisemassa olevien vanhimpien puiden säästämisestä tulisi tehdä ensisijainen tavoite.
Metsäluonnon tutkijan tekisi siis mieli kiitellä metsänomistajia merkittävästä panoksesta, mutta kielenkantoja pidättelee ajatus siitä, että panos voidaan moneen kertaan tyhjentää ennen kuin se realisoituu uhanalaisimman metsäluonnon hyväksi. Nyt olisikin ehdottoman tärkeää, että metsäteollisuus ja metsäalaa säätelevät tahot kehittäisivät mekanismeja, jotka varmistaisivat säästöpuiden (ja myös esimerkiksi suojavyöhykkeiden) säästymisen tulevissa metsätalouden murroksissa. Kerran säästöpuuryhmäksi merkitty kohde pitäisi pysyä sellaisena riippumatta poliittisista muutoksista, uuden metsänomistajan arvoista, motokuskin taidoista tai tukkipuun hinnasta. Virheitä ei saa tapahtua, koska niiden korjaaminen voi kestää satoja vuosia. Toimenpiteiden pysyvyyttä edistävien mekanismien kehittämisen ei tarvitse lisätä luonnonhoidon kuluja, mutta se lisäisi kaikkien toimijoiden luottamusta luonnonhoidon vaikuttavuuteen.
