EU:n ennallistamisasetus hyväksyttiin runsas vuosi sitten värikkäiden vaiheiden jälkeen. Ennallistamistoimien kustannukset eri jäsenvaltioissa nousivat prosessin aikana useaan otteeseen esiin. Korkeat kustannukset olivat myös yksi syy siihen, että Suomi vastusti loppuun saakka asetuksen hyväksymistä. Eri lähteiden mukaan ennallistamisasetuksen toimeenpano yhdessä eritasoisten suojelutavoitteiden kanssa edellyttää EU:n alueella jopa 65 miljardin euron vuosittaisia panostuksia. Siihen eivät julkiset varat riitä, mikä on saanut EU:n etsimään yksityistä rahoitusta kustannusten kattamiseen.
Yhdeksi rahoituskanavaksi on nostettu luonnonarvokauppa, jossa luonnon monimuotoisuutta arvotetaan taloudellisesti ja arvon myötä sillä voidaan käydä kauppaa. EU:n komissio julkaisi luonnonarvokauppaa koskevan tiekartan heinäkuussa.
Maanomistajalle kyse on luonnonarvojen asettamisesta markkinoille ilman luopumista maan omistuksesta. Ostaja, eli yritys tai muu toimija tarkastelee puolestaan luonnonarvojen lisäämistä eli luonnon tilan parantamista verrattuna ostohetkeen. Luonnonarvoja mitataan useimmiten luonnonarvohehtaareina. Yritys voi esimerkiksi rahoittaa 100 luonnonarvohehtaarin verran suon ennallistamista. Tällöin yrityksellä voisi olla mahdollisuus käyttää sitä positiivisena luontosuoritteena ja ympäristöväittämänä yrityksen kestävyysraportoinnissa. Maanomistajan ja toimijan lisäksi arvoketjuun kuuluvat välittäjäorganisaatio sekä rekisterinpitäjä.
Komissio nostaa tiekartassa esiin tiukkojen ja läpinäkyvien kriteerien merkityksen ja sitä kautta luottamuksen varmistamisen. Tämä on luonnonarvokaupan kehittymisen ehdoton edellytys. Viherpesun vaara on kampitettava heti alusta alkaen arvoketjun kaikissa vaiheissa. Muutoin käy kuin hiilimarkkinoiden alkutaipaleella, jolloin meno oli paikoin melkoisen vallatonta. Toimijan kokonaispäästöjen vähentämisen sijaan ne saattoivat jopa kasvaa. Tätä ilmastopuolen haastetta komissio on pyrkinyt korjaamaan sekä hiilenpoiston sertifioinnin että ympäristöväitteitä (Green Claims) koskevien säädösten avulla.
Luonnonarvokaupalla toteutetusta luonnon tilan parantamisesta ei siis saa tulla vaihtoehtoa eri toimijoiden omien luontovaikutusten kuntoon saattamiselle. Komission tiekartassa nostetaan esiin niin sanottu lieventämishierarkia. Tästä huolimatta tiekartasta ei valitettavasti käy selvästi ilmi, edellytetäänkö toimijalta omien luontohaittojen todellista vähentämistä. Lisäksi tiekartassa jää epäselväksi paikallisuuden ja globaalin ulottuvuuden suhde. Mahdollistetaanko luontoarvojen ostaminen esimerkiksi suomalaisesta luonnosta samalla, kun toimija jatkaa luontohaittojen tuottamista toisella puolella maapalloa?
Luonnonarvokauppaan sisältyy olennaisesti myös luonnon tilan parantumiseen vaadittava aika, joka voi olla jopa vuosikymmeniä. Yksittäinen kertatoimi ei useinkaan riitä. Tämä edellyttää pitkäjänteistä suunnittelua sekä luotettavaa seurantaa tilan kehityksestä. Voiko toimijaa edellyttää sitoutumaan vuosikymmeniksi? Ehkä ei. Kenen vastuulle luonnon tilan parantaminen silloin lopulta jää?
Komissiolle on annettava kiitosta siitä, että luonnonarvokauppaa ei lähdetä nyt suin päin runnomaan läpi. Sen sijaan seuraavien kahden vuoden aikana laaditaan EU:n laajuinen arviointi luonnonarvojen kaupallisesta kysynnästä ja tarjonnasta. Tässä yhteydessä täsmentyy varmasti myös lieventämishierarkian tiukkuus. Lainsäädännöstä komissio ei tässä vaiheessa halua puhua mitään, mikä on hyvä asia.
Jatkotyössä on lisäksi selkeästi arvioitava luonnonarvokaupan vaikutuksia biopohjaisen raaka-aineen, kuten puun saatavuuteen. Komissio valmistelee parhaillaan uutta biotalousstrategiaa ja on korostanut biotalouden merkityksen kasvattamista EU:ssa, jotta emme jää jälkeen USA:n, Kiinan ja Intian kehityksestä. Biotalous ei kehity ilman riittävää ja häiriötöntä raaka-aineen saatavuutta. Siksi luonnonarvokaupan vaikutukset Euroopan raaka-aineen saatavuuteen ja omavaraisuuteen tulee perata huolella. Suomella pitäisi tässä olla erityinen intressi, sillä meillä metsäsektorin merkitys on suhteellisesti suurin Euroopassa.
Luonnonarvokaupalla voi olla tulevaisuudessa oma roolinsa niin ennallistamistoimien kuin ekologisesti arvokkaimpien kohteiden suojelun edistämisessä. Euroopan unionissa on kuitenkin oltava malttia, jotta luonnonarvokaupalle saadaan luotua maanomistajan, toimijan ja myös luonnon näkökulmasta selkeät ja luotettavat pelisäännöt ja jotta biotalouden kehitys varmistetaan. Luonnonarvokauppa ei saa antaa yritykselle oikotietä kestävyysraportoinnissa, eli viherpesuun ei ole varaa. Siitä ei hyödy kukaan, vähiten luonto.
Kirjoitus on julkaistu ensimmäistä kertaa Verkkouutisissa 10.8.2025.
