Suomen vientiteollisuuden maine luotettavana tavarantoimittajana ja kauppakumppanina on kärsinyt poliittisten lakkojen vuoksi. Ammattiyhdistysliikkeen viime neljän vuoden aikana toimeenpanemista poliittisista lakoista on aiheutunut yrityksille miljoonien menetykset. Yksin metsäteollisuudelle aiheutui syyskuussa 2015 järjestetystä poliittisesta lakoista arviolta 42 miljoonan euron menetykset, kun tehtaita jouduttiin ajamaan alas ja käynnistämään uudelleen.
Ammattiyhdistysliike on viime vuosien poliittisilla lakoilla vastustanut demokraattisesti valitun Suomen hallituksen eri suunnitelmia, joiden tarkoituksena on ollut parantaa työllisyyttä tai Suomen kilpailukykyä. Poliittiset mielenilmaukset ovat kohdistuneet poliittisiin päättäjiin, kuten maan hallitukseen.
Lakkojen toimeenpanijat eivät ole edes väittäneet, että eri toimenpiteillä pyrittäisiin vaikuttamaan omaan työnantajaan. Poliittiset lakot eivät ole kohdistuneet asioihin, joista työnantaja ja työntekijä voivat keskenään sopia, eikä työnantajalla ole mahdollisuutta vaikuttaa mielenilmaisun kohteena olevan asian lopputulokseen.
Poliittisen lakon tai mielenosoitustyötaistelun määritelmään kuluu se, ettei poliittisella lakolla pyritä edes välillisesti vaikuttamaan omaan työehtosopimukseen, joten toimenpiteen vahingonkärsijänä, ei missään tilanteessa pitäisi olla oma työnantaja.
Yleensä vahingonkärsijä voi omilla toimenpiteillään rajoittaa sille aiheutuvaa vahinkoa. Näin ei tilanne kuitenkaan ole poliittisen lakkojen osalta: laillisen poliittisen lakon tai mielenosoitustyötaistelun laskun maksaa kuitenkin aina joku muu – oma työnantaja. Miksi on oikein, että mielenosoitukseen nähden ulkopuolinen ja vaikutusmahdollisuuksia vailla oleva työnantaja maksaa aina siitä aiheutuvat kustannukset täysimääräisesti?
SAK:n erikoistutkija, historioitsija Tapio Bergholm on ollut sitä mieltä, että ”Mielenilmaus ja lakot ovat kansalaisten perusihmisoikeuksia”. Jos näin katsotaan, pitäisi kansalaisten ja työsuhteessa olevien työntekijöiden perusihmisoikeuksien toteuttaminen tapahtua niin, ettei siitä aiheudu mielenilmaustyötaistelun kohteeseen nähden ulkopuoliselle – työnantajille – vahinkoa. Asiallisesti loogisempaa olisi mieltää poliittisten perusihmisoikeuksien toteuttaminen työntekijän vapaa-ajan oikeudeksi, eikä työajan oikeudeksi.
Jos katsotaan, että lakko-oikeuden toteuttamisen pitää tapahtua työaikana, pitää mielenilmaisun järjestäjän korvata siitä aiheutuvat vahingot. Asia voitaisiin ratkaista kuten työoikeuden professori Seppo Koskinen on esittänyt: ”poliittisen lakon osapuoleksi ilman omaa syytään joutunut työnantaja voisi hakea yleisestä tuomioistuimesta korvausta kärsimistään vahingoista”.
Poliittiset lakot kuuluvat menneisyyteen. Poliittisiin lakkoihin voidaan puuttua joko lainsäädäntöä tai alan työehtosopimuksia muuttamalla.
Suomen poliittisen ja työmarkkinailmapiirin pitäisi olla kypsä sille, että Suomi seuraa muun Euroopan mallia ja kieltää poliittiset lakot kokonaan, rajoittaa ne kokonaan työntekijöiden vapaa-aikaan tai rajoittaa olennaisesti niiden kestoa. Tätä edellyttää yksin Suomen kilpailukyvyn ja Suomen maineen luotettavana investointikohteena ylläpitäminen.
