Kierrätys on ihmisen perusoikeus. Tämä tuntuu olleen lähtökohtana, kun lukee heinäkuun alussa hyväksyttyä valtioneuvoston asetusta pakkauksista. Käytettyjen pakkausten keräysverkoston on katettava koko maa, myös kyläkauppojen pihat. Ajatuksena on, että matkan pakkausten vastaanottopisteeseen pitää vastata matkaa lähimpään päivittäistavarakauppaan.
Kierrätys on hieno ja kannatettava tapa säästää luonnonvaroja ja vähentää kaatopaikalle päätyvän jätteen määrää. Usein kuitenkin unohtuu, että lajittelu ja käytettyjen pakkausten palautus keräykseen ei vielä ole kierrätystä. Vasta kun käytetyt pakkaukset noudetaan keräyspisteestä, kuljetetaan kierrätyslaitokseen ja niistä valmistetaan uusia tuotteita, on ne todella kierrätetty. Kaikki tämä tuottaa ympäristökuormitusta ja aiheuttaa kustannuksia.
Nykyisin kierrätyksen kustannukset konkretisoituvat kuluttajille pääosin kuntien jätehuoltomaksuina. Vuodesta 2015 alkaen tuotteiden pakkaajien ja maahantuojien vastuu jätehuollosta laajenee. Niin kutsutussa täydessä tuottajavastuussa, tuotteiden pakkaajat vastaavat käytettyjen pakkausten jätehuollosta ja sen kustannuksista. Käytännössä kierrätyksen kustannukset siirtyvät tuotteiden hintoihin.
Kuluttajien kannalta muutos tuo toki paljon hyvääkin, sillä nykyinen hajanainen keräysverkosto yhdenmukaistetaan. Jatkossa esimerkiksi samassa vastaanottopisteessä kerätään aina kuitu-, metalli- ja lasipakkauksia ja muoviakin isoimmissa paikoissa. Keräyspisteet sijoitetaan myös nykyistä paremmin päivittäisten kulkureittien yhteyteen, esimerkiksi päivittäistavarakauppojen pihoille.
Uusi pakkausasetus haastaa tuotteiden pakkaajat usealla, osin päällekkäisellä velvoitteella. Pakkausten tuottajille on asetettu materiaalikohtaiset kierrätysvelvoitteet. Tämän lisäksi on määritetty, miten kierrätysvelvoitteet on täytettävä. On luotava ja ylläpidettävä maankattavaa keräysverkostoa, jossa lähes kaikilla on oltava pakkausten vastaanottopiste lähellä kotiaan.
Lopputulos on, että pieniä määriä pakkausjätettä joudutaan kuljettamaan pitkiä matkoja harvaan asutussa maassamme. Olisi ollut reilua, että tuottajavastuulliset olisivat itse saaneet päättää, millaisella keräysverkostolla kierrätysvelvoitteet olisi täytetty. Näin Suomeen olisi rakentunut sekä ympäristön että kustannusten kannalta tehokas keräysjärjestelmä.
Nyt kun keräysverkoston on katettava myös haja-asutusalueet, on entistä tärkeämpää, että kaikki kuluttajat aktivoituvat pakkausten kierrätyksessä. Näin keräysastiat saadaan mahdollisimman täyteen ja järjestelmän tehokkuus kasvaa.
