Olen aina tykännyt puista. Niitä on ollut kiva katsella, jäljentää paperille, kuvata. Niiden oksilla on ollut kiva kiipeillä, roikkua sekä vihtoa ja virpoa.

Olin pienenä kova piirtämään. Niin kova, että tuttavaperheen setä kantoi laatikoittain A4:sia Repolan tehtaalta kotiimme. Niin – kotikaupunkini Rauma on osa metsäteollisuuden pitkää tarinaa ja metsäteollisuus on edelleen vahva vaikuttaja Rauman elinkeinoelämässä.

Muistan lapsensa olleeni iloinen siitä, että tuttuja oli UPM:llä töissä. Tämä tarkoitti minulle sitä, että pääsin naapurin likan kanssa kesäisin pyöräillen tehtaan omistaman Suvirannan merenrantasaunalle löylyihin ja uimaan. Se oli parasta ajanvietettä tuohon aikaan, niin kuin isoäidin kultaistennoutajien ulkoiluttaminenkin metsäpoluilla. Viimeksi mainitusta sai jopa markkoja pillimehuja varten. Ne maittoivat uinnin päälle.

Ala-asteella paperi näytteli isoa roolia kerätessämme varoja leirikoulua varten. Kierrätys oli jo 90-lopulla trendikästä ja niinpä opettajamme keksi, että tuomme kaikki sanomalehdet koululle viedäksemme ne eteenpäin kaupungin kukkakauppoihin kukkapaperiksi. Ja olihan se muuten upea leirikoulu! Piispalan metsäiset hanget suorastaan soivat suksien alla.

Yläasteella päästiin konkreettisesti toteamaan, miten paperia UPM:llä tehdään. Saman firman logo koristi myöhemmin sellofaaniin käärittyä männyntainta, minkä jokainen raumalainen ylioppilas sai painaessaan valkolakin päähänsä. Tuo taimi on jo varttunut vahvemmaksi vanhempieni pihamaalla.

Vaikka metsäala ei puhutellutkaan minua lukion jälkeen, kiehtoivat ja kiehtovat edelleen puusta valmistetut asiat ja materiaalit minua. Valitsin useimmiten puusta valmistettuja koruja, keittiövälineitä ja huonekaluja. Edelleen myös juoksen, hiihdän, liikun koiran kanssa ja marjastan mielelläni metsissä. Aina silloin tällöin otan siitä palan mukaani kotiani koristamaan – milloin joulukuusen muodossa, milloin oksan hiirenkorvilla.

Viime aikoina on esitetty näkemyksiä metsien terveyttä edistävien vaikutusten ohella metsäalan houkuttelevuudesta. Myös siitä, miten myös tytöt saataisiin kiinnostumaan alan mahdollisuuksista. Muistijälki on noussut yhdeksi alan vetovoimaisuutta lisääväksi tekijäksi. Kieltämättä minun on helppo tähän samaistua.

Vaikka minä en aikoinani metsäalaa valinnutkaan, taisi se lopulta valita minut – monen juurakkoisen polun kautta. Kysymys kuuluukin, että minkälaisen muistijäljen isoisät- ja äidit, opettajat, tuttavaperheet, lähiseudun metsäteollisuusyritykset ja Suomen historia luovat milleniaalien mieliin? Mahdollisuuksien metsä -koulukampanjassa metsäalan ammattilaiset jalkautuvat yläkouluihin kertomaan metsäalan mahdollisuuksista muun muassa omien uratarinoiden kautta. Syntyykö näistä tosielämän tarinoista sellaisia muistijälkiä, joista jää puumerkki nuorten ura-ajatuksiin?