Puupohjaiset tuotteet nähdään syystä mahdollisuutena siirtyä uusiutumattomien raaka-aineiden hyödyntämisestä kohti uusiutuvia. Jos puupohjaisia tuotteita edistetään, yleinen linja on, että tuotteisiin tulevan puun alkuperä tulee olla todennetusti kestävistä lähteistä. Tämä linja on ymmärrettävä ja tärkeä: kuluttajilla, yrityksillä ja päättäjillä pitää olla mahdollisuus varmistua siitä, että tuotteissa käytetyt raaka-aineet on hankittu todennetusti kestävästi. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt kysymys siitä, kuinka kattavasti kestävyys jo tällä hetkellä todennetaan.
Suomessa ja muualla Euroopassa puun alkuperää ja kestävyyttä valvotaan usean eri järjestelmän kautta. Metsänkäyttöä ohjaavat muun muassa kansallinen metsälainsäädäntö, EU:n luonto-, ilmasto- ja energialainsäädäntö sekä esimerkiksi metsäkatoasetus (EUDR). Lisäksi metsänhoidon kestävyyttä varmennetaan laajasti käytössä olevilla PEFC- ja FSC-sertifiointijärjestelmillä ja kestävän metsänhoidon suosituksilla.
Samaan aikaan EU:ssa valmistellaan uusia tuotepolitiikan välineitä, joiden tavoitteena on lisätä tuotteiden ympäristövastuullisuutta. Näiden yhteydessä on noussut esiin ajatus siitä, että myös tuotteissa käytetyn biomassan kestävyys pitäisi pystyä todentamaan erillisillä kriteereillä. Keskustelua käydään muun muassa kestävien tuotteiden ekosuunnitteluasetuksen (ESPR) ja tuoteympäristöjalanjäljen (PEF) valmistelun yhteydessä.
Metsäteollisuus katsoo, että biomassan kestävyyden osoittamiseen puunhankinnassa pitäisi riittää nykyinen puunhankintaa koskeva lainsäädäntö, suositukset ja käytössä olevat sertifiointijärjestelmät. Tuotepuolella voidaan hyödyntää yhteisiä standardeja, jos ne tukevat tuotteiden ympäristövaikutusten arviointia ilman, että ne tuovat uusia metsäbiomassan hankintaan kohdistuvia kriteerejä. Mikäli tuotepuolella tulisi tuotekohtaisia omia kriteerejä, ne voisivat metsässä aiheuttaa valtavan lisäkriteerien viidakon, vaikka samasta puusta valmistetaan monenlaisia tuotteita. Jos puun alkuperän laillisuus, metsänhoidon kestävyys ja jäljitettävyys on jo osoitettu lainsäädännön, viranomaisvalvonnan ja sertifiointien avulla, mitä lisäarvoa tuo lisäkriteerit tuotepuolelta?
Riskinä on sääntelyn päällekkäisyys. Yritysten näkökulmasta lisäkriteerit vaikeuttavat puuraaka-aineen hankintaa ja lisäävät hallinnollista työtä.
EU:ssa käynnissä olevassa keskustelussa esillä on myös vaihtoehtoinen lähestymistapa. Sen sijaan, että luotaisiin uusia erillisiä järjestelmiä, voitaisiin hyödyntää jo olemassa olevia kestävyyskehyksiä sekä tunnustettuja sertifiointeja. Näin sekä viranomaiset että markkinat voisivat luottaa samoihin osoitustapoihin eri käyttötarkoituksissa.
Biotalouden kilpailukyky rakentuu pitkälti kykyyn korvata uusitumattomia materiaaleja uusiutuvilla vaihtoehdoilla. Siksi keskustelussa pitäisi kysyä paitsi ”onko puu kestävää?”, myös ”miten kestävyys kannattaa osoittaa mahdollisimman tehokkaasti?”. Jos jokainen uusi säädös vaatii oman todistuksensa samasta asiasta, vaarana on, että huomio siirtyy kestävyyden parantamisesta paperityön lisäämiseen.
Lopulta kysymys on hyvin yksinkertainen. Jos puun kestävyys on jo osoitettu luotettavasti puun hankinnan yhteydessä, kuinka monta kertaa sama asia pitää vielä todistaa?
