Meillä suomalaisilla on vain kaksi merkittävää luonnonvaraa – puu ja pää.
Näistä ensimmäistä on metsissämme yli 2000 miljoonaa kuutiometriä. Eli noin 400 kuutiometriä jokaista suomalaista kohden. Laskeutuessaan mille tahansa maamme lentokentälle voi omin silmin todeta saman: Suomi on metsien maa.
Suomi on viime vuosikymmeninä vahvasti panostanut toiseen keskeiseen luonnonvaraamme, päähän. Olemme tässä työssä onnistuneet hyvin. Suomessa korkeakoulutettujen aikuisten osuus koko aikuisväestössä on vertailussa muihin maihin korkea. Myös PISA-tuloksemme peruskoulutuksen saralla kertovat onnistuneista edellytyksistä korkealle osaamiselle. Muitakin mittareita löytyy ja tulos on aina sama: Suomi on korkeasti ja hyvin koulutettu, osaava kansa.
Miten sitten olemme onnistuneet yhdistämään nämä kaksi tärkeää luonnonvaraamme?
Metsäteollisuuden jalostusarvo on 1950-luvulta lukien laskenut. Emme ole löytäneet, emmekä välttämättä edes riittävän aktiivisesti etsineet, uusia tapoja käyttää puuta. Selluteollisuutemme tilanne on tunnetusti haastava. Kilpailuetuamme karkaa maihin, joissa puuraaka-aineen kasvuaika on Suomen havumetsiä lyhyempi, tuotanto on Suomea edullisempaa ja tuotteiden reitti loppuasiakkaille lyhyempi.
Metsäteollisuus, sen enempää kuin valtiokaan, ei ole viime vuosina toiminut kyllin vahvasti puun jalostusarvon parantamiseksi lukuisista asiaa koskevista selvityksistä ja raporteista huolimatta. Jokainen haaste on kuitenkin myös mahdollisuus muuttua, jos vain osaamme tarttua tilaisuuteen.
Mistä siis löydämme tavan yhdistää puun ja pään luoden edellytyksiä hyvinvoinnin kasvulle?
Yksi vastaus voi löytyä korkeaa osaamista vaativasta puurakentamisesta. Viime aikoina puukerrostalojen rakentamisesta onkin virinnyt aktiivinen julkinen keskustelu. Aikaansaannokset ovat kuitenkin vielä verraten vähäisiä naapurimaihimme verrattuna.
Puukerrostalojen rakentamista on rajoittanut ennen kaikkea kysynnän puute, mikä on markkinataloudessa useimmiten toimialan kasvua rajoittava tekijä. Rakennuttajat eivät ole halunneet rakennuttaa puusta, sillä puu on koettu kerrostalorakentamisen materiaalina uutena ja täten on pelätty riskejä. Ei ole ollut tarvittavaa perinnettä eikä osaamista, eikä riittävää intoa luoda ja kehittää uutta. Myös puukerrostaloja koskevia rakentamismääräyksiä on syytetty siitä, etteivät ne edistä puukerrostalojen rakentamista.
Kiinnostus puurakentamista kohtaan on viimeisen parin vuoden aikana ilahduttavasti virinnyt niin metsäteollisuuden kuin mm. monien kuntien kohdalla. Josko viimein nyt voisimme nousta myös tällä saralla sille tasolle, joille meidän luontevasti kuuluisi olla. Kysymys on viime kädessä tahdosta. Pitää haluta tilata puusta. Pitää haluta rakentaa puusta. Pitää haluta opetella uutta.
Jotta puurakentamiselle syntyisi myös viranomaismääräysten näkökulmasta suotuisat olosuhteet, puukerrostaloja koskevia määräyksiä tullaan uudistamaan seuraavien kahden kuukauden aikana. Ainakaan tämän jälkeen rakentamismääräyksiä ei voida pitää esteenä uuden suomalaisen toimialan syntymiselle.
Puu rakennusmateriaalina tullee hieman pitemmällä aikavälillä jo puun positiivisten ilmastovaikutusten johdosta nostamaan arvostustaan. Toimia tarvitaan kuitenkin jo tätä ennen ja tästä riippumatta. Siksi on tärkeää oivaltaa mm. se, ettei puurakentaminen voi tänä päivänä menestyäkseen olla kansallisromantiikkaa, vaan sen tulee olla bisnestä. Sen kannalta, voiko puurakentamisesta syntyä suomalainen vientituote, tämä huomio on avainasemassa. Riskiä puukerrostalon rakennuttajalle on madallettava ja tavoitteena tulee olla puurakentaminen yhtä tavallisena, standardoituna ja luotettavana toimintana kuin muukin rakentaminen. Vain tätä kautta, kysyntälähtöisesti, suomalaisen puun ja pään yhdistävä puukerrostalorakentaminen voi todella lähteä kasvu-uralle.
Taloudellisen merkityksensä ohella puurakentamisen nousulla voisi olla suomalaiselle metsäklusterille myös huomattava imagoarvo.
