Keskustelu päästökaupan tulevaisuudesta käy Euroopassa kiivaana. Aika on otollinen, koska samaan aikaan sorvataan sääntelyä 2030 jälkeiselle ajalle ja tarkastellaan kuluvan kauden maksuttomiin päästöoikeuksiin liittyviä muutoksia. Järjestelmää on syytä puolustaa, mutta hienosäädölle on tarvetta.

Päästökaupan vahvuutena on pidetty sitä, että se ei ole määrännyt miten päästöjä vähennetään, vaan on jättänyt sen toimijoiden ja markkinoiden ratkaistavaksi. Markkinaehtoisuus on toiminut hyvin. Vuodesta 2005 alkaen päästökaupan piirissä olevien toimialojen päästöt ovat karkeasti puolittuneet nykyhetkeen verrattuna

Menestyksestä huolimatta päästökaupan tuleva muoto ei ole kirkossa kuulutettu. Mahdolliset muutokset heijastuvat moneen toimijaan ja näkemyksiä järjestelmän tulevaisuudesta on laidasta laitaan.

On selvää, että fossiilisten päästöjen vähentämisestä on pidettävä kiinni niin ilmastollisista syistä kuin Euroopan omavaraisuuden näkökulmasta. Päästökaupan hienosäätö voi tarjota ratkaisuja myös kilpailukykyongelmiin ilman, että päästövähennystavoitteita vesitetään. Samalla pohjoismainen metsäteollisuus pääsisi ulos nykyisestä paitsioasemastaan.

Pohjoismaisen metsäteollisuuden harmiksi edellinen komissio nimittäin keksi lisätä päästökaupan pelisääntöihin uuden ja oudon säännön. Sen mukaan laitokset, joiden päästöistä yli 95 % on bioperäisiä, poistetaan päästökaupasta ja maksuttomien päästöoikeuksien piiristä.

Tämän säännön haittavaikutukset ovat olleet metsäteollisuudelle harmillisen suuret. Moni metsäteollisuuden laitos on joutunut tilanteeseen, jossa fossiilisten polttoaineiden käytön vähentäminen on heikentänyt laitosten kilpailullista asemaa. Siis juuri päinvastoin kuin päästökaupan tulisi toimia. Epäkohta on ilmeinen ja koskettaa myös päästökauppaan jääneitä laitoksia, jotka laskevat päästöjä vähentävien investointien kannattavuutta. Jos päästökauppa rankaisee fossiilisten päästöjen vähentämisestä, on kyseessä kannustinloukku, joka on syytä purkaa nopeasti.

Kokonaisuutta tarkasteltaessa on tärkeää muistaa, että päästökauppa tuottaa jo sellaisenaan suoraa kustannusrasitetta eurooppalaiselle teollisuudelle tehtaiden fossiilisia päästöjä hinnoittelemalla. Lisäksi päästökauppa nostaa sähkön hintaa ja lisää logistiikkakustannuksia.

Näitä lisäkustannuksia Euroopan ulkopuolella toimiva teollisuus ei samassa mittakaavassa kohtaa. Teollisuuden siirtymistä löperömmän ilmastosääntelyn maihin, eli hiilivuotoa, on torjuttu päästökaupassa jakamalla maksuttomia päästöoikeuksia ja maksamalla sähköistämistukea. Suomessa sähköistämistuki on valitettavasti kuitenkin päätetty lopettaa, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa.

Suomalaiselle metsäteollisuudelle kokonaisuus on vähintäänkin haastava. Samaan aikaan kun fossiilisia polttoaineita vähentäneet laitokset poistuvat maksuttomien päästöoikeuksien piiristä, Keski-Euroopan maat jatkavat tukiaan teollisuuden kohtaamaan sähkön hinnan alentamiseksi. Tämä syö Suomen teollisuuden alemmasta sähkön markkinahinnasta saaman hyödyn. Kilpailukykyä syödään siis kaksin käsin.

Päästökauppakeskustelun tekee ongelmalliseksi tiettyjen jäsenmaiden ja niiden teollisuuksien pyrkimykset romuttaa päästökauppajärjestelmä tai poistaa päästövähennystavoitteita. Tämä jos mikä on saanut useat etujärjestöt verbaaliseen neliraajajarrutukseen. Asetelma on ymmärrettävä, eikä järjestelmän romuttaminen ei ole ratkaisu, saati edistäisi pohjoismaalaisen metsäteollisuuden kohtaamaa ongelmaa.

Päästökauppajärjestelmän ongelmakohtia viilaamalla on mahdollista parantaa kilpailukykyä tasapuolisesti ilmastotavoitteita heikentämättä, kunhan vain hienosäätö toteutetaan viisaasti.