Ilmastoneuvotteluissa mietitään kuinka metsätaloudella viisaimmin hillittäisiin ilmastonmuutosta. Ollaanko aktiivisia vai laitetaanko kädet taskuun?

Metsiä koskevissa ilmastokeskusteluissa erottuu pari pääsuuntausta. Toiset painottavat metsien hyvää kasvukuntoa ja monipuolista puunkäyttöä. Toiset pyhittäisivät metsät hiilidioksidia varastoiviksi reservaateiksi. Toinen näistä sapluunoista on hyvä. Toinen on huono.

Hyvä sapluuna pitää sisällään lisääntyvät metsävarat eli kasvavat hiilivarastot. Suomen puuvarat ovat turvonneet 1950-luvulta lähtien noin 800 miljoonalla kuutiometrillä, vaikka samana aikana puuta on käytetty peräti 3 400 miljoonaa kuutiometriä.

Kasvavien metsävarojen Suomessa kakkua on siis osattu sekä kasvattaa että käyttää yhä enemmän. Kasvukuntoa on viritetty, puunkäyttöä lisätty ja bonuksena hiilivarastoa on kasvatettu. Kiitos kuuluu aktiiviselle metsätaloudelle ja investoinneille, jotka luovat puulle kysyntää ja järkevää käyttöä. Tämä on hyvä sapluuna.

Entä jos valtio käyttäisi metsiä ensisijaisesti hiilivarastoina eli maksimoisi ns. metsänieluja? Metsiä ihmeteltäisiin kädet taskussa ja suu auki. Puunjalostus näivettyisi. Puusta valmistettujen tuotteiden markkinaosuudet valuisivat tuotteille, jotka on valmistettu fossiilisista ja uusiutumattomista raaka-aineista. Ei kovin kestävää. Huono sapluuna.

Neuvotteluihin biotalouden evankeliumia

Kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa ja EU-vaikuttamisessa Suomella on ollut aktiivinen rooli metsien kestävän ja kasvavan talouskäytön puolestapuhujana. Tälle löytyy kannattajia. Se ei ole ihme. Maailmalla väestö ja kulutus kasvaa, joten uusiutuviin luonnonvaroihin pohjautuvalle taloudelle on luonnollisesti tilausta.

Suomen on jatkossakin tuotava esille, että metsäisille maille luonteva tapa osallistua ilmastotalkoisiin on edistää vähähiilistä biotaloutta puunkäyttöä kestävästi lisäämällä.