Suomelle metsäkysymykset ovat oma kalikkatestinsä.
Brysselissä pyörii kasa metsäteollisuuteen liittyviä lakialoitteita. Niissä törmätään palikkatestistä tuttuun ongelmaan. Kulmikas palikka ei tahdo mennä pyöreään koloon.
Komission kesäpaketti nostatti hikikarpaloita suomalaisten päättäjien otsille. Ensimmäinen havainto oli, että Suomi sai äärimmäisen kovan päästövähennystavoitteen. Tavoite perustuu Suomen vaurauteen, olkoonkin, että sittemmin komissio on vaatinut Suomelta selvityksiä talouden kurjasta tilasta.
Toinen havainto liittyi metsiä koskevana säätelyyn, johon komissiolla ei pitäisi olla edes toimivaltaa. Niin sanottu nielupolitiikka ja Suomen tarve kasvattaa puunkäyttöä eivät näytä kohtaavan, sillä tarjolla oleva yhtälö ei toimi. Suomi ei voi olla vauras ja vähäpäästöinen uusiutuvan energian mallimaa, mikäli kovalla työllä kasvatettujen metsävarojen käyttöä ei voida lisätä uusien investointien tarpeita vastaaviksi.
Komission talvipaketti taas on osin kylmäävää luettavaa. Energian käytölle ehdotetaan käytännössä kattoa. Se ei lupaa hyvää Suomelle, johon on vihdoin saatu investointeja. Investointien myötä maassamme tuotetaan entistä enemmän ilmastomyönteisiä tuotteita ja uusiutuvaa energiaa, mutta myös energiankulutus kasvaa.
Komissio haluaa sähkömarkkinoista entistä joustavampia ja parantaa sähkön siirtoyhteyksiä eri maiden välillä. Tämä on monilta osin kannatettavaa ja sikäli ymmärrettävää, että keleistä riippuvaisen sattumaenergian tuotanto on Euroopassa kasvussa eivätkä tarjonta ja kysyntä tahdo kohdata.
Talvipaketin antia on myös hallinnointimalli, joka kiertoilmaus lyhyelle liekanarulle, jolla komissio ohjaa jäsenvaltioita haluamaansa suuntaan. Miten Suomen liekanarusta kiskotaan, kun kehitys kulkee komission näkökulmasta sekä oikeaan että väärään suuntaan? Lisääntyvä puunkäyttö vauhdittaa biotaloutta, parantaa energiaomavaraisuutta ja lisää uusiutuvaa energiaa, mutta pienentää lähivuosien metsänieluja ja lisää energiankäyttöä. Syyt ja seuraukset ovat vahvasti kytköksissä toisiinsa.
Asetelma laittaa Suomen tuoreen kansallisen energia- ja ilmastostrategian hankalaan asemaan. Sopiiko se komission kaavailuihin sellaisenaan vai pitääkö pitkälti puunkäyttöön tukeutuvasta strategiasta hioa kulmia pois?
Suomelle on tärkeää, että nielupolitiikkaa tehdään oikeudenmukaisesti. Olennaista on varmistaa, että kasvavien metsävarojen Suomelle ei tule perusteettomia päästösanktioita. Vaarana on, että metsävarojen kasvuvauhdille asetetaan poliittisin perustein vähimmäisvaatimus, jonka alittaminen aiheuttaisi Suomelle laskennallisen päästön. Tämä olisi askel kohti pahempaa, ei parempaa säätelyä.
Tuolloin komissiolle ei siis riittäisi se, että Suomi on puolessa vuosisadassa kasvattanut valtavat metsävarat ja kasvu jatkuu edelleen, mutta ei riittävällä vauhdilla. Asetelmaa voi verrata tilanteeseen, jossa kovalla työllä omaisuuden tehnyt henkilö kartuttaa edelleen tiliään, mutta saa sakkoja, ellei tili turpoa jatkossa entiseen malliin.
Metsäkysymykset ovat EU:ssa perinteisesti Suomelle vaikeimpia. Hämmästyttävää kyllä, se johtuu siitä, että metsien tilanne on Suomessa hyvä. Pelisääntöjä ei laadita mallioppilaan ehdoilla. Asetelma on turhauttava. Asian saaminen oikeille raiteille vaatii hyvää yhteistyötä samanmielisten maiden kanssa sekä poliittisen pääoman keskittämistä näiden asioiden ajamiseen.
