Julkisuudessa käyty keskustelu suomalaisesta metsälobbauksesta on saanut kohtuuttomat mittasuhteet. Viime päivinä esimerkiksi Yle ja Kauppalehti ovat kritisoineet voimakkaasti suomalaista EU-edunvalvontaa ja sen oikea-aikaisuutta.
Työskentelin edeltävän kauden Euroopan parlamentin jäsenenä ympäristö- ja maatalousvaliokunnissa. Tuolloin toimin mm. ryhmämme esittelijänä Kauppalehden jutussakin viitatussa metsien käyttöön ja hiilinieluihin liittyvässä LULUCF-asiassa. Myös kestävyyspolitiikka ja puun hiilineutraalisuus olivat aiheita, jotka jo tuolloin olivat komission pöydällä ja keskustelua käytiin voimalla myös parlamentin käytävillä.
Täytyy myöntää, että meppiaikoina tuskailin joskus sitä, kuinka suomalainen edunvalvoja tuntee EU-koneiston liian pintapuolisesti ja vaikuttaminen on myöhäisherännäistä. Näin todella joidenkin asiakokonaisuuksien osalta oli ja tähän problematiikkaan myös Kauppalehden jutussa viitattiin. Myös medialla on mielestäni peiliin katsomisen paikka. Julkinen EU-keskustelu laahaa auttamatta perässä, jos sitä koskaan edes ehtii syntyä. Useasti monet muut ”mediaseksikkäät” aiheet sysäävät tieltään EU-direktiivien koukerot, vaikka ne merkittäviä Suomelle ja suomalaisille olisivatkin.
Tästä kaikesta edellä kirjoitetusta kritiikistä haluan oman kokemukseni ja tietoni perusteella nostaa kaksi poikkeusta ja suomalaisen edunvalvonnan helmeä. Nämä olivat suomalainen maatalous- ja metsäpolitiikka. Suomalainen metsä-, energia- ja maatalouspolitiikan edunvalvonta on ollut esimerkillistä ja ennakoivaa. Suomalaiset ministeriöt, virkamiehet ja järjestöjen edunvalvojat ansaitsevat täyden hatunnoston siitä ahkeruudesta, jolla he ovat komissiossa ja parlamentissa vaikuttaneet ja vääntäneet rautalangasta teknisesti vaikeita asioita. Tuo sama intensiteetti on jatkunut näihin päiviin saakka, kun jälleen nuo kysymykset ovat EU-pöydillä.
Tästä hauskana kuriositeettina muistuu mieleeni meppikauteni aikainen käynti komissiossa, jonne itsekin tuolloin suuntasin puolustamaan jälleen kerran suomalaista metsien kestävää talouskäyttöä. Komission virkamies otti minut vastaan kädessään paksu nippu suomalaisten metsätoimijoiden jättämiä käyntikortteja ja sanoi tietävänsä myös minun asiani ja mielipiteeni, johon hän jatkoi, ettei komissiossa enää juuri muita taida käydäkään. Yrittämisestä ja ennakoinnista asiat eivät ole kiinni.
Metsäkokonaisuuden kannalta unohtuu myös se, että paljon on jo kovalla työllä saavutettu. Puun hiilineutraalisuus ymmärretään entistä paremmin ja kestävyyspolitiikassa on menty positiivisempaan suuntaan, mikä johtuu paljolti siitä, että komission ymmärrys olemassa olevan lainsäädännön ja vapaaehtoisten työkalujen käytöstä on kasvanut. Nielupolitiikan osalta Suomen ongelmana oleva vertailuvuosi juontaa juurensa jostain ihan muualta kuin edunvalvonnan puutteesta.
Kuluneen syksyn aikana myös vastaava ministeri Kimmo Tiilikainen ja ministeriönsä virkamiehet ovat tehneet valtavasti työtä näiden asioiden edistämiseksi ja ansaitsevat siitä hatunnoston. Tuo työ jatkuu edelleen. Uskomme vahvasti, että pitkäjänteisyys kantaa vielä hedelmää ja myös eurooppalaiset ymmärtävät vihdoin viimein mistä on kysymys.
Aktiivinen metsien hoito ja hyödyntäminen ovat parasta nielupolitiikkaa. Tämä aihealue on myös siitä harvinainen kokonaisuus, että suurin osa suomalaisista toimijoista ja päättäjistä todella puhaltaa yhteen hiileen! Eli oli tulos mitä tahansa, yrittämisestä, ennakoivuudesta tai yhteistyöstä se ei jää kiinni. Pohjatyötä on tehty, nyt asia tulee viedä korkeimmalle mahdolliselle tasolle ja jatkaa valtionjohdon tasolla taistelua kestävän suomalaisen metsien käytön puolesta. Metsäalan oma vaikuttamistyö jatkuu yhä.
