Digitalisaatiosta on vaikea keskustella kiihkottomasti. Joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta keskustelu pyritään yleensä kuorruttamaan joko ruusunpunaisin visioin tai maailmanlopun ennustein, puhujan mielipiteistä ja taustavoimista riippuen. Yhdelle digitalisaatio tarkoittaa ennen kaikkea uusia teknologisia vimpaimia. Toinen näkee sen kulttuurisena vallankumouksena, joka aktivoi yksilöitä, poistaa turhaa tekemistä ja karsii jäykkiä rakenteita. Kolmas pelkää isoveljen valvovan pian kaikkialla. Neljäs uskoo digikehityksen lisäävän ihmisten uusavuttomuutta ja riippuvuutta tekoälystä.
Marraskuussa keskustelun valtavirta värjäytyi valoisin sävyin, kun Slush täytti Suomen uskolla teknologian virvoittavaan voimaan. Kuulun itsekin niihin, joiden mielestä älykkäät teknologiat mullistavat maailman – monin sellaisin tavoin, joita emme vielä osaa edes arvailla. Varmaa on vain tämä: sekä osaamiseen ja innovaatioihin luottava Suomi että yksittäiset suomalaisyritykset tekevät itselleen ison palveluksen, jos ne syventyvät digitalisaation avaamiin mahdollisuuksiin kärkijoukon mukana.
Aion kuitenkin nyt esittää teesin, joka saattaa järkyttää herkimpiä Big Data-, IoT-, AI- ja digifanaatikkoja siellä ruutujen toisella puolella. Teesi kuuluu seuraavasti: Elämä jatkuu yhä myös bittimaailman ulkopuolella. Kaikki menestyvä liiketoiminta ei jatkossakaan ole yksinomaan digitaalista. Ihminen on nimittäin yhä perusolemukseltaan psykofyysinen olento, joka ottaa käyttövoimansa enimmäkseen muualta kuin bittivirrasta.
Kaikkein automatisoiduimpienkin tuotanto- ja kulutusprosessien pyörittämiseen tarvitaan prosessin jossain kohdassa fyysisiä välikappaleita, jotka muuttavat datan osaksi ihmisten aistimaa kokemusmaailmaa ja päinvastoin. Arjessa tällaisia välikappaleita ovat vaikkapa näytöt, virtuaalilasit, älypuhelimet ja hyvinvointirannekkeet. Myös uuden internetin todelliset työn sankarit eli anturit ovat fyysisiä esineitä, vaikkei niitä arjessa juuri paljain silmin näy. Eikä pilvipalvelukaan taivaallisesta nimestään huolimatta asu ylhäällä pilven päällä vaan ICT-palveluntarjoajien verkoissa ja konesaleissa.
Metsäalan kannalta kiinnostavaksi tilanteen tekee se, että on syytä olettaa biomateriaalien vahvistavan asemiaan erilaisten digilaitteiden tuotannossa. Ekosysteemi ei kestä jatkuvasti lisää elektroniikkaromua ja muovijätettä. Esimakua tulevasta ovat antaneet muun muassa Googlen Cardboard-kokeilut sekä pyrkimykset kehittää ekologisempia mikropiirejä nanosellusta.
Jopa niin ikivanha ja epädigitaalinen viestintäkanava kuin printtimedia säilyy, vaikka sen sukupuuttoa on povattu jo pitkään. Printin suuruuden päiviä on silti turha haikailla takaisin. Digiajan uutismediaksi printti on hidas ja yksisuuntainen – eikä se jätä käyttäjiensä tekemisistä ajantasaisia datajälkiä medioiden ja mainostajien analysoitavaksi.
Digitaalisuus on uusi normi, ja paperimedia jää marginaaliin. Mutta marginaalissa paperi muuttuu eksoottiseksi. Sen avulla voi erottua jatkuvasti kasvavasta digisisältöjen tulvasta. Printin pysyvin kilpailuvaltti liittyy siis – kuinka ollakaan – fyysisyyteen: paperimedia on läsnä samassa tilassa kuin sen lukijat. Digisisällöt taas ovat läsnä päätelaitteessa, jonka ne jakavat tuhansien lukijan huomiosta taistelevien kilpailijoidensa kanssa.
Asian ovat oivaltaneet myös Airbnb:n ja Net-a-Porterin kaltaiset diginatiivit brändit, jotka ovat viime aikoina alkaneet julkaista laadukkaita painettuja lehtiä.
